Markus H. Korhonen

FM, Oulu.

KUUSILUODON  KAUPUNGINOSA YMPÄRISTÖINEEN  OULUN  HISTORIASSA

Oulun kantakaupungin alueista tämä kaupunginosa - muutamine tunnelmallisine kortteleineen - on ehkä selkeimmin säilyttänyt omaleimaisuutensa. Varsinaisen Kuusiluodon ympäristö puolestaan on muuttunut dramaattisesti. Paljon puhuttu maankohoaminen on tietysti yksi syy, mutta loppujen lopuksi vähäinen, sillä Oulujoen tuoma liete ja maa-aines madalsi rantoja huomattavasti enemmän. Vanhaa Kuusiluotoa ei osaa enää mieltää saareksi, eikä edes niemeksi, jollaisen kaltaisena se myös näkyy vanhoissa kartoissa. Länteen etenevä rantaviiva on jo ‘nielaissut’ sen itseensä.

Tämän kaupunginosan lounais-/eteläpuolen entinen lahdelma on voimaperäisesti täytetty 1900-luvun aikana. Kyseinen lahdelma tunnettiin varhaisempina aikoina nimellä Hirsipuu(n)hauta. Pelottavan kuuloinen nimi ei tosin juontunut teloitusvälineistä, vaan hirsipuuta muistuttavista nosturilaitteista, joita lahden rannoilla oli - nähtävästi veneiden tahi pienalusten lastaamista varten. Näin kertoo perimätieto. Historiallinen teloituspaikka on sijainnut enemmän sisämaassa päin. Erään teorian mukaan Aleksanterinkadun ja Nummikadun risteyksestä alkava maaston kohouma olisi tuo Ruotsinvallan ajan hirsipuunmäki. Tuo Hirsipuunhauta-lahti puolestaan on syvimmillään ulottunut nykyisen Urheilutalon paikalle. Nyttemmin Hollihakana tunnettu alue täyttää tuon entisen lahden. Liikennepuistokin siis sijaitsee ennen veden vallassa olleessa paikassa. (Ks. liitteenä oleva kartta n:o 1;  Oulu Ruotsinvallan lopulla.) Hollihaan alue näyttää olleen puistomaiseksi kaavoitettu jo Oulun Rakennuskonttorin kartassa vuodelta 1907.

Lähiympäristöstä on kadonnut myös Kuusiluodon pohjoispuoleinen lahdelma, joka on jäänyt vuoden 2000 molemmin puolin rakennetun uuden kaupunginosan alle. Oltuaan sitä ennen tietysti jo urheilukentän peittämä (=Keskuskenttä, jonka muodosti 1950-luvun lopulta lähtien kaksi ovaalin muotoista aluetta. Näistä merenpuoleinen oli uudempi ja tietysti viimeisenä mereltä vallattu osa). Vielä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla Kuusiluodosta saattoi siis helposti havaita, että se oli niemeksi muuttunut entinen saari, nyt se on jo täysin sulautunut mantereeseen. 

Kuusiluodon ja mantereen välinen silta oli olemassa yllättävän lyhyen aikaa; lähinnä 1800-luvun keskivaiheilla. Seuraavina vuosikymmeninä varsin nopeasti maatunut salmi täytettiin 1880-luvulla kokonaan, ja vuoden 1888 kartassa (liitteenä oleva kartta n:o 2) Kuusiluoto on jo selkeästi mantereesta ulkoneva niemi, jossa virallisesti oli kaksi Nummikadun jakamaa korttelia. Entinen silta sijaitsi Nummikadun kohdalla. Luodon mantereesta erottanut salmi noudatteli nykyisen Maunonkadun linjaa. Kuusiluodossa ei nähtävästi ole ollut pysyvää, ympärivuotista asutusta ennen 1820-lukua. Tiedot ensimmäisistä asukkaista ja taloista ovat mainitun vuosikymmenen jälkipuoliskolta. Vanhimpina rakennuksina on pidetty nykyisen Saarankadun ja Merikadun kulmassa olevia taloja.

Kuusiluodon länsipuolella eli meren puolella sijaitsee Sonnisaari, joka sai virallisesti ensimmäisen siltansa 1800-luvulla. Pienen kyseenalaistuksen aiemmasta ”sillattomuudesta” voi esittää sillä perusteella, että eräissä 1700-luvun (alkupuolelle painottuvissa) karttaesityksissä[1] Kuusiluotoon on piirretty tuulimyllyn kuva. Jos alueella sijaitsi tuulimylly, ja se oli tunnetusti myös lammashakana, niin ehkäpä sinne jo tuolloin vei jonkinlainen siltarakennelma. Lampaita tietysti mieluusti pidettiin saaressa, ettei tarvinnut aitoja rakentaa, mutta toinen asia on viitsivätkö oululaiset kuljettaa siemen- ja jauhosäkkejä vesiteitse edestakaisin varsin kapean salmen poikki? Rakentamatta edes jonkinlaista siltaa...? Ehkäpä jonkinlainen ‘ponttoonisilta’ oli olemassa jo tuolloin.

Kuusiluodon elämä vilkastui 1850-luvulla. Tuolloin sinne sijoitettiin Suomen ruotujakoisen 3:nnen Tarkk’ampujapataljoonan tarpeisiin saunarakennus (1855) ja seuraavana vuonna leipomo, joka ei kylläkään ollut riittävän tehokas. Kuusiluodon ja kaupungin väliselle kentälle puolestaan rakennettiin pataljoonan 35:lle hevoselle ja ajoneuvoille talli.

Kuusiluodon kokonaisuuteen olennaisesti liittyvä Sonnisaari oli pysyvästi asutettu jo 1800-luvun loppukymmenillä ja siellä oleiden rakennusten määrä vaihteli. Kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisin asukas lienee kirjailija Karl August Järvi (ent. mällinen, 28.4. 1869 - 18.11. 1942). Järven isä koki traagisesti kohtalonsa Sonnisaaren ja Kuusiluodon välisessä salmessa 2. joulukuuta vuonna 1878. Merimies Johan Mällinen oli evakuoinut perheensä uhkaavan talvitulvan kourista ja palasi vielä Sonnisaareen hakemaan unohtunutta sikaa. Vene kuitenkin kaatui sillä seurauksella, että Mällinen hukkui vesimassojen ja irtonaisten jäätelien mylleryksessä. Hänen leskensä ja orpolapsensa, tuleva kirjailija mukaanluettuna, asuivat vielä tuon jälkeenkin Sonnisaaressa.  Merimies Mällisen leski tuli aloittaneeksi erään pitkän perinteen, nimittäin pyykinpesun Sonnisaaressa. Miehensä hukuttua kovaonninen leski hankki muutamia muuripatoja saareen ja vuokrasi niitä sitten kaupunkilaisille. Mattoja Sonnisaaressa pestään kaiketi vielä tänään.

K. A. Järvi on tallentanut teoksiinsa erinäisiä muistikuvia 1800-luvun loppupuolen Kuusiluodosta. Hänen mielikuvissaan Kuusiluoto -  merimiesten ja käsityöläisten saari - on hieman väsähtänyt ja melankolinen paikka. K.A. Järven sanoin: ”Suuremman kaupungin laidasta pistäypi pienoinen luoto merta kohti. Katukin, joka sinne kaupungin keskuksista suuntaupi, muuttuu siellä toisenmoisekis. Siinä missä herrastalot loppuvat, loppuu sen kivitys. Se käy epätasaiseksi ja paikoittain kuoppaiseksi. Pimeänä aikana on tällä luodolla yhtä sankka pimeys kuin tarujen tuonelan joella.... Asukkaittensa puolesta puolesta se on rauhallinen paikka. Sentähdenpä kaupunki ei kustanna valaistustakaan sinne. Pimeän tullen useammat sen partaalla asuvat panevat varhain nukkumaan kuin kiltit lapset ja päivän muassa kohoavat ylös töillensä. Herrasihmisiä jos näkyy siellä liikkuvan, niin se on huomiota herättävä tapaus sen asukkaille, jotka ovat kirves- ja merimiehiä.”  Järvi sanoo luodon olleen myös vanhusten ja vaivaisten asuttama pieneläjien kaupunginosa. Väittääpä hän vielä asukkaiden olleen erityisen taikauskoisia. Väen kunniallisuutta Järvi ei kuitenkaan kyseenalaista, mikä on ehdottomasti mainittava. Mielenkiintoisia ovat myös eri kuvaukset ankarista myrskyistä, joiden vuoksi asukkaiden oli aika ajoin paettava kodeistaan aaltojen uhmatessa lattioita ja perustuksia. Oulun historiassa muistetaan erityisesti vuoden 1847 ankara myrsky, jonka seurauksena Kuusiluodon kovaonnisten asukkaiden hyväksi oli toimeenpantava erityinen keräys.

Sonnisaareen järjestettiin vuoden 1892 suuren kolevaaran vuoksi sairaala, jonka 12:a potilaspaikkaa käytettiin hieman myöhemmin tulirokkoepidemian levitessä kaupunkiin. Vuosina 1903 - 1925 Sonnisaari kunnallisen synnytyssairaalan sijoituspaikka. Aluksi se oli vain kolme vuodetta käsittävä laitos. Melko pian sairaalan kapasiteettia lisättiin muutamalla vuodepaikalla. Mielenkiintoinen perimätieto muuten kertoo, että Sonnisaaressa olisi Wacklinin suvulla ollut kesäpaikkansa. Mahdollisista rakennuksista ei löydy tietoa. Kuusiluoto, Sonnisaari ja nykyisen Rantakadun kortteleiden alle jäävät rantamaat olivat tunnetusti 1700-luvun puolimaissa raatimies ja valtiopäivämies Zacharias Wacklinin (1703-1773) lammashakana ja peltoina, joten perimätiedolla on tietyt perustelunsa.

Liitekartassa n.o 1, joka esittää Oulua Ruotsinvallan lopulla, näkyy selvästi myös puolikaaren muotoinen ruutanalampi (merkitty kirjaimella: X), jonka Zacharias Wacklin yritteliäänä liikemiehenä rakennutti, joskaan hän ei oletettavasti hyötynyt ruutanoiden kasvattamisesta. Tietojen mukaan kalalammen ympäristö oli kuitenkin esteettinen ja ehkä tietyssä määrin myös puistomainen, sillä alueen tiedetään oleen 1700-luvulla ”paremman väen” kävelyretkien kohteena. Wacklinin ruutanalampi ei tietysti kuulu varsinaiseen Kuusiluotoon, mutta on kokonaisuuden kannalta maininnan arvoinen ja liittyy alueen mielenkiintoisimpiin kulttuurimuistoihin. Ruotsinvallan lopun tilannetta kuvaavasta kartasta voi saada harhaanjohtavasti sen kuvan, että ruutanalampi kaikessa geometrisyydessään olisi ollut keinotekoinen kaivanto. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan sitä muodostettaessa oli käytetty hyväksi luonnonmuodostelmaa - itäpäästään umpeutunutta salmea, joka erotti mantereesta alueella oli vielä 1700-luvun alkupuoliskolla olleen kolmannen saaren. Tuon nimettömäksi jääneen soikean saaren keskipiste on kaikesta päätellen sijainnut nykyisen Kuusiluodon koulun eli entisen Yhteislyseon tontilla. Tuon kolmannen saaren hahmo on näkyvissä vielä vuoden 1824 asemakaavasuunnitelmaan perustuvassa kartassa vuodelta 1839 (liitekartta n:o 3), jossa näkyy vielä kapea, ”umpisuolen” kaltainen merenlahti (viivoja vahvennettu kopioinnin yhteydessä). Tässä kartassa ei myöskään enää ole jäljellä 1700-luvun karttakuvissa ilmenneitä geometrisiä muotoja. Siitä voi kuitenkin todeta, kuinka Wacklinin kalalammikossa käytettiin hyväksi tuota muinaista salmea.

Vertailun ja mielenkiinnon vuoksi liitteenä (n:o 4) vielä maanmittari Claes Claessonin vuonna 1649 piirtämä, vanhin tunnettu Oulun kartta. Siinä tuo nimetön saari (A) ja Kuusiluoto (B) näkyvät selvästi. Sonnisaarta ei ole piirretty mukaan tai se ei ole ollut tuolloin vielä noteeraamisen kokoinen. Nimettömän saaren pelto (tontti) on merkitty kartan rekisterin mukaan Simon Byggmästarelle eli Simon Rakennusmestarille, jota voinee esitetyn perusteella pitää varhaisimpana nimeltä tunnettuna henkilönä, joka liittyy alueeseen.

Kuusiluoto kärsi vaurioita myös jatkosodan pommitusten aikana, jolloin Saunarannan talorivistön rakennuksista tuhoutui yhdeksän kappaletta. Nykyinen ilme on kuitenkin kokonaisuuteen hyvin sopiva. Kuusiluodon rakennuskannasta sanovat tiedot, että sen voi jakaa karkeasti kolmeen osaan: 1/3 1800-luvulta, 1/3 aikaväliltä 1900-1920 ja loput 1900-luvun loppupuolelta.

Käytetty kirjallisuus:

Aimo Halila, Oulun Kaupungin Historia II (1721-1809), Oulu 1953.

Kustaa Hautala, Oulun Kaupungin Historia IV (1856-1918), Oulu 1976.

Kyösti Julku (toim.), Valkean kaupungin vaiheet,  Rovaniemi 1987.

Atte Kalajoki, Oulun taloja ja tarinoita, Oulu 1989.

Oulun Kaupunki, Arvokkaita alueita Oulussa - osa I,  Oulu 1999.

Oulun Kaupunki, Oulun kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet, Oulu 1986.

Stig Roudasmaa, Oulun varuskunnan historia, Kemi 1981.

A. H. Virkkunen, Oulun Kaupungin Historia I (1610-1721), Oulu 1953.

Muut tieto- ja kuvalähteet:

Oulun Kaupungin Tekninen keskus / kartta-arkisto